Lentävä hollantilainen saapuu

Olin jo jonkin aikaa ajatellut aihetta hankkiako toinen koira. Tietenkin minua peloteltiin ongelmien tuplaantumisella. Toisaalta tunsin myös onnellisia kahden koiran omistajia, jotka aivan oikein väittivät, ettei kahdesta koirasta ole kaksinkertaista työtä, vaan korkeintaan puolitoistakertainen. Hitaasti hyvä tulee, ajattelin kuitenkin.

Tuntemani belginkasvattaja sai kiinnostukseni heräämään hollantilaisiin, kun "se on enemmän, päästään ja kropastaan." Minun oli vaikea uskoa, että mikään voisi ylittää belgialaista koiranlaadussa, mutta kokenut kaiken tietää. Liityin rotuyhdistykseen ja aloin näyttelyissä 'metsästää' hollanninpaimenkoiria. Tosin siihen aikaan Suomessa oli vain kaksi pitkäkarvaista, joten näyttelyissä tapaamani koirat olivat aina karkeakarvaisia. Karvanlaatuun katsomatta omistajat kehuivat rotua. Myös ne joilla oli ennestään belgialaisia - ja holskuporukoissa on monia belgeillä aloittaneita. Molemmistahan on pitkäkarvainen (hollantilaisissa vain yksi), karkeakarvainen ja lyhytkarvainen muunnos.

Hollanninpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran väliset peruserot ovat
- väritys: hollantilainen on aina raidallinen, belgi puolestaan ei koskaan voi olla brindle väritykseltään
- rungon pituus: belgin kuuluu olla neliö, hollantilaisen puolestaan suorakaide eli säkäkorkeuden suhde rungon pituuteen tulee olla 9:10
- profiili: belgialainen on ylväsryhtisempi
- ajatusmaailma: hollantilainen ei koskaan saa olla varautunut tai säikky, jota belgialaiset usein ovat, ja jota jopa belgin rotumääritelmäkin vaatii ilmaisulla 'lievästi varautunut'.

Rotujen alkuperä on yhteinen esi-isä eli brabantinpaimenkoira, mutta hollantilaiset ovat olleet oma erillinen rotunsa jo toista sataa vuotta. Tosin pitkäkarvainen on välillä ollut sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja sekaan on kahden pentueen verran käytetty belgianpaimenkoira tervuerenia. Mutta sekoituspentueita ei lasketa puhdasrotuisiksi hollanninpaimenkoiriksi moneen sukupolveen eikä maailman nykyisestä holskukannasta ole kuin murto-osa näiden risteytyspentueitten jälkeläisiä. Lyhytkarvaisia hollanninpaimenkoiria puolestaan löytyy kaikkien pitkäkarvojen takaa.

Päästyäni muuttamaan kerrostalosta rivitaloon varasin pennun kohtutuontipentueesta. Mutta nartun ei kuulemma oltu nähty suostuvan yhteistyöhön (kuka meistä haluaisi urosta toisten nähden, kysyn vaan?) joten pentuja ei tulisi. Tuttu belginkasvattaja osui taas tielleni ja ilmoitti, että minulle olisi sijoituspentu hänen ensimmäisestä holskupentueestaan, jonka luovutusikä tulisi täyteen loppuviikosta. Mietin mitä tehdä ja soitin kasvattajalle, jolta varaukseni olin tehnyt. Keskusteltuamme asiasta tämä kasvattaja yllytti ottamaan pennun, vaikka hänenkin narttunsa loppujen lopuksi oli sittenkin kantavana. Mutta huonontuurin pentueesta kun alun alkaen oli ollut kysymys aloimme epäillä, että jos nyt odottaisin, sieltä ei tietysti tulisi yhtään narttua! No, lopputulos oli useita narttuja, mutta silloin olin jo ehtinyt hakea hollantilaiseni toisaalta. Ja ainakaan koirana minun ei ole tarvinnut Jadeen pettyä. Kutsumanimi minulla oli koiralle valmiina jo ennen pennun noutamista. Nimi tulee siitä, että koira on harvinainen ja arvokas kuten jade-kivikin.

Rita-belgini kanssa ajoimme yötä myöten toiselle puolelle Suomea uutta lasta noutamaan. Ferita kylläkään ei tainnut tajuta, mitä korvista nyppivää ja riehuvaa ikiliikkujaa olimme hakemassa. Tuli se tosin pikaisesti totuuden tietämään... Pentu oli pieni ja hellyyttävä, mutta minun harjaantumattomaan silmääni ei ollenkaan yksilö, kun se pentulauman keskeltä kalastettiin. Suoraan sanottuna epäilin, että tokkopa kasvattaja itsekään arpoi oikean pennun. Mutta nyt omakasvattamaa pentuetta viisaampana tiedän pentujen olevan yksilöitä jo muutaman viikon iästä alkaen, vaikka ensikertaa jengin tapaava ei eroja huomaakaan.

Yövyimme reissussa. Rita oli kovin hämmentynyt koiranpentu- ja aikuislaumoista, jotka talossa liikkuivat. Minulle koiramäärä ei tullut yllätyksenä, mutta ehkä pienenä hämmennyksenä siltikin. Sillä pennunhakureissulla Rita nukkui elämänsä toistaiseksi ainoan yön kanssani kylki kyljessä. Muulloin Ritasella on aina ollut turhan kuuma toisen lähellä nukkuessaan, mutta tällä kertaa tuki ja turva oli tarpeen. Ettei neitikoira vain olisi aavistanut, että yksi noista riiviöistä lähtisi mukaamme, ja olisi halunnut tämän viimeisen kerran tuntea äiskän yksin hänen omakseen?

Aamulla tutustelimme vielä koko laumaan, mutta kasvattaja oli jo valinnut paremman värisen narttupennun minun mukaani lähteväksi. Sitten teimme paperit pennusta, ja minä pakkasin uuden perheeni Pösön peräpaksiin. Kotimatkaa oli useampi sata kilometriä ja pentu, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa autossa, yökkäili tietenkin. Rita tuijotti paskajäykkänä eteensä, kun kakara haki isommastaan turvaa. Peruutuspeilistä minua katsoivat totisenpyöreät belginsilmät: "Äiskä, miksi tuo otus tunkee viereen?!"

Ensimmäisen yön kotona nukutin pennun ja Ritan makuuhuoneeni nurkassa. Rita yhä arasteli, jotta aikooko tuo olio todella jäädä meille. Vasta aamulla havahduin, että jos aion pitää makuuhuoneen omana valtakuntanani, en saa opettaa lasta sinne edes aluksi. Pistin olohuoneen parketeille porttikiellon eli siis levyn aidaksi ja seuraavaksi yöksi 'sysäsin' Ritan ja Jaden nukkumaan kylppäriin ja kodinhoitohuoneeseen. Jade tosin taisi nukkua saunan lauteiden alla. Yritin vakavissani muistaa, että huomioin vanhaa koiraa tietoisesti entistä enemmän, jotta pentu ei tuntuisi valloittaneen hänen paikkaansa. Vierastaminen meni Friidulta onneksi ohitse parissa viikossa, ja 'vanhakin' nuortui leikkimään lapsen kanssa pitkin pihoja.  
Jade 10 viikkoa & Rita

Rita ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut leluista tai puruluista, mutta juniori kiinnostui niistä kyllä senkin edestä. Ei Jade mikään paha ollut, mutta sen oli IHAN PAKKO päästä olemaan mukana aina ja kaikkialla. Ja on yhä aikuisenakin. Kengät sen piti kantaa eteisestä hujanhajan kämppään ja omat lelunsa se tietenkin levitteli joka puolelle. Pääosin tietenkin kirjahyllyn alle, mistä niitä oli sitten niin kiva koukkia etukäpälillä, kun ensin heittäytyi kyljelleen lattialle. Luojan kiitos Jade keskittyi enemmänkin tavaroitten kanniskeluun kuin niitten pureskeluun! Vaikka se sisäsiistiksi opittuaan saikin vapaasti oleskella kodissani (makuuhuonetta lukuunottamatta), se järsi nuoruudessaan vain ja ainoastaan yhden kengänkannan ja puolitoista villasukkaa. En ollut uskoa tuuriani siitä, miten vähällä pääsin pennun tuhoamisiästä.

Ja vesi, ah, vesi! Se oli Jaden mielestä TODELLA KIINNOSTAVA elementti. Ensinnäkin juominen oli kivaa, paitsi että astian pohjalla majaili yleensä jokin pulputtava peto. Jade joi kielellisen, kaksi, upotti sitten kuononsa veteen ja puhalsi. HUI! kun piti hypätä karkuun, sillä pulputtaja hyökkäsi kimppuun kupin pohjalta. Ja saman tien takaisin kurkistamaan kuppiin vieläkö siellä poreili. Ei poreillut, joten siitä uskalsi taas juoda hiukan. Ja puhaltaa uudelleen, ja voi kauhistus, pulputin oli taas kupissa!! Välillä pentu kiersi kuppia ulkopuolelta tutkaillen petoa etsimässä, mutta kun mitään ei löytynyt, se upotti kuononsa jälleen kuppiin. Jadeliini jaksoi puhallusleikkiään joskus jopa puoli tuntia yhteen menoon, ennen kuin väsy iski. Silloin kun vedessä ei ollut pohjasta kuplia puhaltavaa hirviötä, koira saattoi pahimman janon sammutettuaan asettua makuulle kupin viereen, ja juomista sopi jatkaa makuultaan litkaisu kerrallaan. Välillä siinä sitten saattoi katsahtaa minne oli äiskä suuntautunut tai siskopuoli belgialainen siirtäytynyt. Ja taas pari kielellistä. Sitten kun jano oli täydelleen sammutettu, neiti siirtyi kupintönimisvaiheeseen. Siitä vaan nyrkillä että kumahti, bummm! Ensin ihan vain vähän ja hellästi, niin että kupin tasapaino ei edes horjunut. Mutta kertaus on opintojen äiti, ja sitä paitsi teräskuppi kaikui jännästi, joten otetaanpa uusiksi: bumm, BUMMMM! Voimaa oli käytössä jo hieman enemmän. Ja sitten lopuksi PA-DAM! Kuppi sai kyytiä niin että vedet lensivät. Tulipahan sekin vesi hoideltua pitikin lattioita tai nurmikoita. Kaipahan se kaipasi kasteluvettä parkettikin...

Joskus nuoruudessani olin kuvitellut, että Lentävä Hollantilainen on ooppera, operetti tai peräti näytelmä, mutta nyt tiedän, että se on koira. Koira joka ajattelee kaikesta: "Minunkin Nenäni Jälki Pitää Tässäkin Näkymän!" ja tökkäisee kostealla kuonollaan. Ei pahalla, mutta luontaisella uteliaisuudella... Jälki tietenkin jää kaikkialle ja lasiin varsinkin; autonikkunaan, lasipöydän alapinnalle ja olohuoneen isoihin ikkunoihin.

Kesemmällä olimme kylässä tuttavani luona, jolla on rottweiler. Rita, Jade ja Repekka-rotikka tulivat ihan ok toimeen keskenään ja mukautuivat yhteiseen tarhaankin, joka oli tilapäiskasattu elementeistä. Sisäänpäin aukeavassa ovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa, mitä nyt kiinni vedettiin. Kynnys kuitenkin oli sen verran korkea, että Jadesta ei ollut hyppäämään sen yli, vaan lapsukainen piti nostaa sisälle. Kerran satuimme huomaamaan ikkunasta, kun Jade lykkäsi nyrkkinsä oviverkon läpi ja veti oven auki. Rita ja Repekka oitis loikkasivat pihalle ja uimaan, mutta Jade-pieni jäi tarhaan, kun ei yrityksistään huolimatta päässyt kynnyksen yli. Vastaavassa tilanteessa Ritalta olisi tullut itku, mutta Jade harmitteli tapahtunutta hetken kunnes keksi kuinka kääntää tilanne hyödykseen. Se taapersi aitauksen toiselle reunalle ja kävi intoa puhkuen isojen koirien hylkäämien luiden kimppuun. Kuvittelimme ovenaukaisun vahingoksi, koska se ei hetimiten toistunut. Mutta Jadepa uunotti meitä, nimittäin... Sitten tuli sekin päivä, että Jade hyppäsi ihan itse tarhaan, ja samalla vauhdilla se hyppäsi pois, ja hyppäsi tarhaan, hyppäsi... Se kieppasi kynnyksen yli ainakin kuusitoista kertaa huomattuaan pääsevänsä kulkemaan ihan itse! Sitten tarhassa alkoi tavanomainen rallinjuoksu, johon vanhemmat koirat väsyivät, ja lopulta Jade jäi yksikseen etsimään virikkeitä. Eipä muuta kuin tarhan ovelle, nyrkki aidasta läpi, kiskaisu, ja ihana vapaus koitti!! Siinä ei auttanut muu kuin kehittää lukkosalpa oveen, varsinkin kun Repekkakin oppi tarjoamaan nyrkkiään oviverkosta läpi joskin nyrkki oli liian iso sopiakseen...

Kirjoittanut Liisa Kukkanen
Julkaistu Koirat, perheeni -kirjassa, SudenHenki, 2006
Kirjaa voi tilata kustantamon nettikaupasta www.sudenhenki.net