Ähellystä, sähellystä ja lentäviä hiekkasankoja
eli hollantilaisen kanssa tokon voittajaluokassa…

Minulla taisi olla jokin ruuvi pahasti löysällä, kun ilmoitin Mirkjen voittajaluokan tottelevaisuuskokeisiin! Olisiko ollut viruksen aiheuttama hetkellinen mielenhäiriö tai ulkoavaruudesta hyökänneet avaruusoliot, jotka säteilyillä aiheuttivat aivoissani kemiallisen reaktion, jonka seurauksena käteni itsenäisesti allekirjoittivat ilmoittautumiskaavakkeen. En tiedä. Täysjärkinen en ainakaan ollut!

VOITTAJAluokka. Pelkkä sanakin kuulostaa jo hienolta ja herättää koirapiireissä kunnioitusta. Siellähän kaikki ovat jo täysin kuuliaisia koiria, jotka tottelevat omistajansa pienintäkin vihjettä. No asia ei ihan noin mennyt, ainakaan meidän kohdalla. Siis tämä koko juttu alkoi siitä, kun ilmoitin Mirkjen peräti kuukautta ennen Lauttasaaren Itsenäisyyspäivän tottelevaisuuskokeisiin. Koska olimme siirtyneet voittajaluokkaan, päätin lähteä kokeilemaan onneamme, siis olisihan minulla kokonainen kuukausi harjoitteluaikaa!

Kuukausi… Tiedättekö miten nopeasti kuukausi kuluu? Yhtenä päivänä ilmoitat koiriasi kokeeseen ja sitten – koepäivän aamu! Ainakin siltä se meistä tuntui! Eli harjoittelua ei tullut työkiireiden vuoksi yhtään! Koska en ole pelkurityyppiä, päätin kuitenkin lähteä ”kylmiltään” kokeilemaan Mirkjen ja minun yhteistyötä.

Itsenäisyyspäivän aatto valkeni KYLMÄNÄ. Siis ei mitenkään pikkupakkasena, vaan 20 asteen paukkusellaisena. Olin pestannut kaverini mukaan jännittämään, joten pakkaannuimme autoon ja käänsin konepellin kohti Lauttasaarta. Löysimme perille ilman ongelmia ja kävelimme ostoskeskuksen parkkihalliin. Kylmä on laimea sana kuvaamaan hallin ilmaa. Betoniseinät olivat varanneet itseensä pakkasta kestämään ensivuoteen asti ja lämmityslaitteista tämä halli ei ollut kuullut kuiskaustakaan. Kehät alkoivat kuitenkin paikallamakuulla ajallaan. Voittajaluokkaan oli ilmoitettu paljon koiria, mutta paljon oli jäänyt myös pois ehkä pakkasen takia. Aloitimme 4 minuuttisen voittajaluokan paikallaolon kolmen koiran voimin. Tämä on aina ollut meidän kompastuskivi. Vilkkaana koirana, Mirkjelle on paikallaan pysyminen ollut aina yhtä vaikeaa. Ja nyt, kun emäntä on vielä piilossa, niin hän ei kerta kaikkiaan VOI! Kun ajasta oli kulunut noin puolet Mirkje oli noussut, ottanut askelia eteenpäin ja istuutunut odottamaan mammaa. Siinä se istua töpötti, kun palasin oven takaa. Noh, harjoittelua erikoisvoittajaluokan paikallaan istumista varten.

Menimme odottamaan vuoroamme. Minua jännitti. Koska en epäsäännöllisen työn vuoksi voi olla mukana tottelevaisuustreeneissä, harjoittelen yksin tai yhdessä parin kaverin kanssa. Olin lukenut tokosäännöt kannesta kanteen, mutta nyt kaikki tieto (jos sellaista joskus oli sinne kalloon kertynyt) tuntui valuneen kaivosta alas. Kun edelläni ollut koira lopetti osuutensa, kysyin Mirkjeltä joko mennään? ”Juuu, Juuu! Mennään mihin? Mitä tehdään? Saanhan tehdä jotain, jooko!?!” Voi ei, se on siis tolla päällä! ”Tolla päällä” tarkoitta, että normaalisti vilkkaan hollantilaiseni energia on tuplattu sekä korotettu kolmella. Kävelin kehään riekkuva hollantilainen ympärilläni. ”Ohjaaja valmis seuraamisosuuteen?” Joku vastasi kyllä, taisi olla minä! ”Liikkeelle mars!” Lähdin kävelemään ja varoin katsomasta Mirkjeä. Olen todennut, että jos tuijotan sitä seuraamisen aikana, se alkaa väistää viereltäni, koska kokee jatkuvan katsekontaktin uhkaavana. ”Käännös oikeaan mars!” Siis oikeaan, ei koiran suuntaan, hyvin menee… Mitä hittoa! Toi katto madaltuu! Minä olen 180 cm pitkä, toi loppuosa kattoa on varmaan 170! Eiku kyyryyn ja matka jatkuu… ”Täyskäännös ja seis!” Tässä minä sitten seison, selkä kyyryssä, häntäänsä heiluttava hollantilainen täydellisessä perusasennossa vasemman jalan vieressä! ”Kaksi askelta taaksepäin mars.” Minä tottelen. Tämä on meidän bravuuri: ”Jalka!” Mirkje ottaa kaksi valtavaa loikkaa taaksepäin pysyen hienosti perusasennossa. ”Liikkeelle mars!” Ja taas mennään. Käännös vasempaan… Oi ei, toi pöytä tulee vastaan…”Täyskäännös liike seis!” Käännyn juuri ennen pöytää. ”Tuota, yritä ottaa kaksi askelta taaksepäin.” Otan kaksi miniaskelta taakse ja Mirkje suorittaa tavaramerkkisivullehyppäämisensä ja päättyy taas perusasentoon, mutta lyö samalla päänsä toimitsijan pöydän reunaan. Tuomaria Hannele Pörstiä naurattaa: ”Tuosta saa kyllä 10, kun koira seuraa pöydänkin alle!” Vapautan Mirkjen, ja se loikkaa ilosta sekaisin syliini. ”Jee mamma! Me tehdään yhessä! Kivaaaa!!” Seuraa liikkeestä maahan meno. Tätäkin ollaan harjoiteltu -aikoinaan. Siis liikkeelle mars, käsky ”Drop!” mutta mutta… Mirkjellä on liian kivaa, etenkin kun lähden sääntöjen mukaisesti juoksemaan pois. Normaalisti Mirkje tippuu kuin kivi kuullessaan käskyn, mutta nyt se jatkaa iloista hyppelyä vierelläni. Päätän ottaa liikkeen läpi. Pysähdyn ja osoitan maata kädellä. Koira painuu maate. Tulos tyly 0. Seuraa luoksetulo. Mirkjellä on aina ollut vauhdikas luoksetulo. Ongelmia syntyykin vasta, kun pyydän sitä pysähtymään siitä valtavasta vauhdista. Ymmärrän kyllä koiran päässä riehuvan ristiriidan. Ensin mamma pyytää luokse. Luokse on tultava mahdollisimman nopeasti, jotta namikin tulee mahdollisimman nopeasti. Ensin se haluu koiran luokseen, sit yht’äkkiä tulee ”SEIS” -käsky?!? Just kun saa taas siitä vauhdin päälle niin pitäs pysähtyä maate. Vaikka kuinka olen yrittänyt, tämä ei näytä menevän holskuni korvien väliin. Liike päätyy valitettavaan, mutta vauhdikkaaseen läpijuoksuun ja nollaan…

”Ja sitten ruutuun meno.” Nielaisen. Tätä emme ole ikinä harjoitelleet. Totta puhuakseni, koska harjoittelen yksin, myönnän etten täysin osaa tätä liikettä opettaa. Mirkje kuitenkin kiertää esineitä ja esteitä käskystä. Päätin kokeilla sitä tässä. ”Kierrä!” ja kädenheilautus ruutua kohti. Mirkje lähti! Kynnet raapivat betonia, kun holsku liiti kohti ruutua ja sen reunoja merkanneita lasten hiekkasankoja. ”BAM! räminää, kolinaa ja naurua.” Vasemmanpuolinen etusanko lensi reilut kaksi metriä oikealle holskun hyökätessä sen päälle. Mirkje pitää rämisevistä leluista, joten tämä sanko ja betonilattia-yhdistelmä oli oivallinen. Huomasin koirani olevan ruudun keskellä: ”Drop!” Nyt Mirkje kuunteli ja tippui kesken uuden hyökkäysyrityksen aivan keskelle ruutua. Loppu liikkeestä meni nappiin ja sangosta huolimatta saimme 7.

Seuraavaksi on yksi Mirkjen suosikkiliikkeistä: hyppynouto. Liikkeenohjaaja ojensi minulle pienen puisen kapulan ja kysyi olenko valmis. Tässä vaiheessa minun olisi ehdottomasti pitänyt käskeä Mirkjeä odottamaan, mutta kun ei. Ihmismieli on tehty jännittämään tällaisissa kokeissa, joten vastasin vaan typertyneenä että kyllä ja heitin. Mirkje ampaisi saman tien kapulan perään odottamatta laisinkaan käskyä ja ennen kuin huomasinkaan, se palautti sen minulle kauniisti eteen ja suoritti lentävän perusasennon kiltisti käskystä. Tuomari heltyi antamaan seiskan. Voittajaluokkaan kuuluu myös toinen nouto, joka tapahtuu metalliesineellä. Toisin kuin tavalliset koirat, tämä hollantilainen on kehitellyt tyrmistyttävän tavan. Se PUREE metalliesinettä! Ensinnäkin, esineestä lähtee kiva kolina, kun sen lähettää holskuhypyllä pitkin lattiaa, jonka jälkeen se palautetaan mammalle pyörittäin sitä suussa kuin hyrrää. Tuomari pyöritteli päätään ja kaivoi uuden seiskan vihkostaan.  

Viimeinen nouto-osuus on ns. tunnistusnouto, jossa koiran tulee tunnistaa omistajansa koskema puukapula usean muun samanlaisen keskeltä. Liikettä olimme harjoitelleet kaksi kertaa Mirkjen elämän aikana. Molemman kerrat olivat olleet jonkin tokokokeen jälkeen, kun olin pyytänyt järjestäjät tekemään myös meille tunnistusnoudon. Silloin Mirkje ei kuitenkaan ollut ollut koskaan niin vauhdissa kuin se oli nyt. Liikkeenohjaaja vei kapulat paikoilleen ja minä lähetin Mirkjen etsimään. Sama betonia raapiva kiihdytys, hyppy keskelle kapuloita ja ensimmäinen mahdollinen suuhun –ja suoraan liikkeenohjaajalle. Mirkje yritti tarjota sitä syliin asti, mutta kun se ei liikkeenohjaajalle kelvannut suvaitsi holsku palauttaa se minulle. Ja se oli väärä! Nolla pistettä.

Huokasin helpotuksesta. Tämä on viimeinen liike. Kauko-ohjaus. Jätin Mirkjen maahan ja siirryin kiltisti 15 metrin päähän. ”Istu!” Komea loikka noin puoli metriä ylös ja toinen mokoma eteenpäin. ”Seiso!” Sama toistuu. ”Maahan!” Koira tippuu kun kivi ja häntä viuhtoo lattiaa. Palaan koiran luokse. Tuomari katsoo vähän aikaa ja kaivaa sitten vitosen esille. Kokonaisvaikutukseksi saamme kasin. Tuomaria naurattaa. Koiralla oli todella hauskaa.

Siinä se sitten oli. Ei mikään hohdokas kokonaisuus. 126 pistettä ei riitä edes kolmostulokseen, mutta siitä huolimatta olen tyytyväinen. Koiralla oli todella hauskaa. Niin oli minullakin. Sitähän harrastuksen pitäisikin olla. Toko-kärpänen puri pahasti. Missäs ne seuraavat sähellys-, eiku tokokisat olikaan?!

Kirjoittanut Birgitta Kaikkonen
Julkaistu: Pitkäkarva 1/03