Tervehdys täältä syksyisestä Espoosta!

30.9.2003

Minä olen alkanut kovasti harrastamaan. Mamma on alkanut käyttämään minua agility- ja tottistreeneissä. Se on tosi hauskaa – pääsee riehumaan ja leikkimään mamman kanssa! Tosin toiset paikalla olevat koiratkin ovat ihania ja usein minä kyllä kiinnostun niistä enemmän kuin mammasta ja mamma taitaa olla siitä vähän närkästynyt… Agilityssä saatan kuitenkin mennä jo kolmekin estettä peräkkäin ilman että pyrähdän välillä omille teilleni. Eikös se nyt ole jo ihan hyvin?! Tottiskouluttajakin sanoo minua mukavan tasapainoiseksi koiraksi ikäni huomioon ottaen! Tosin vaikeaksi kouluttaa... Minä kun en perusta makupaloista ja treeneissä pitäisi olla kokonainen leluarsenaali mukana, että huomiotani saisi pidettyä yllä. Omasta mielestäni olen kyllä treeneissä erittäin motivoitunut ja skarppina, mutta se onkin sitten eri asia, miten minä tätä motivoitumistani toteutan. Mamma on muutenkin asettanut vähän tavoitteita minun suhteeni – aikoo ilmoittaa minut johonkin ihmeen BH-treeniryhmään keväällä ja toivoo, että sen saisi suoritettua viimeistään ensi syksynä. Sanoo kylläkin, että kaipa minutkin on jollain tapaa otettava tavoitteissa huomioon ja edettävä vähän sen mukaan… SENTÄÄN! Minun elämänihän tässä on kyseessä, hah. No, jos se on kivaa puuhaa, niin EHKÄ mä suostun yhteistyöhön…

Mamma vähän odottaa, että minulla maltti kasvaa. Maltti? Se on sana, jota minä en ymmärrä. Olen oppinut hyvin istu, maahan, sivulle, paikka – mutta MALTTI, mitä ihmettä se tarkoittaa. Siitä mamma välillä jauhaa itsekseen, kun minä mennä viipotan hihnassa tutkimassa kaiken, minne nenäni suinkin hihnassa yltää. Ja vauhdilla, ettei jokin jännittävä vain karkaa nenäni edestä! Ja totta kai jok’ikisen pikkulinnun ja oravan ja jäniksen perään pitää sännätä! Mamma on nyt kuitenkin saanut päähänsä, että kaahaaminen on saatava loppumaan ennen jääkelien saapumista. Muuten kuulemma luut kolisee, hän sanoo – ja tarkoittaa meidän kummankin luita. No, katsoo nyt. Ei koirakaverini Venlakaan näytä pistävän pahakseen, vaikka minä vähän väliä jyrään hänet seuratessani jotain hajua, pyrkii vain kävelemään vähän etäämmällä minusta… Sitä paitsi vapaana kun ollaan oltu, niin Venla minua nimenomaan onkin opettanut oravien ja jänisten jahtaamiseen. Tässä lähellä on kuitenkin pelto, joka on minun ihan ykkössuosikkipaikka! Näkisittepä kuinka ihan yksin jahtaan siellä sadat lepäilevät kanadanhanhet lentoon – on muuten aika makee näky ja meteli on kanssa melkoinen! Suu on korvissa kun palaan mamman tykö? Vähän fiilistä kylläkin latistaa, että Venla jostain syystä ei ole kiinnostunut siivekkäistä, eikä millään tavalla huomioi hienoa suoritustani…

Mamma on tällä hetkellä työttömänä ja yrittää itsekseen vääntää keskeneräistä graduaan loppuun. Se on minusta ja Venlasta IHANAA! Tehdään nimittäin tosi pitkiä ulkoiluretkiä ja muutenkin mamma on paljon kotosalla. Mutta nyt kerronkin teille salaisuuden – mamma on päättänyt ruveta RIKOKSENTEKIJÄKSI… HYS, tästä ei sitten kerrota eteenpäin – mamma aikoo päästää minua ja Venlaa vapaana juoksemaan metsässä ja pellolla, vaikka laki kieltää. Eikö kuulosta hurjalta! Aatelkaa, kun poliisit tuliskin pillit huutaen hakeen meitä putkaan! Vähäks jännää!

Tuo vapaana ryntäily on tosi kivaa, mutta on aiheuttanut minulle myös pieniä haavereita… Pari viikkoa sitten oltiin taas metsälenkillä ja syöksyilin siellä Venlan kanssa. Välillä kävin moikkaamassa mammaa ja kerran kun kävin sen luona, säikäytin sen oikein kunnolla. Minulta nimittäin tuli verta suusta ihan kauheasti. Mamman käsi meni aivan punaiseksi, kun se pysäytti minut ja alkoi tutkimaan mistä veren tulo johtuu. Arvatkaa mitä – minä olin puraissut kieleeni! Kielessä oli ihan selvä hampaan mentävä reikä ja siitä tuli mahdottomasti verta. No, mamma oli kuiteskin sitä mieltä, että ei siitä lääkäriin vielä tarvitse rynnätä ja eipä siinä mennytkään kuin pari minuuttia ja veren tulo lakkasi. Eikä tuo juttu minua kyllä hetkauttanut missään vaiheessa. Mamma ei ollut nähnyt minua edes omissa majavaleikeissäni, jossa olisin voinut satuttaa kieleni, joten nyt hän on yhä entistä enemmän vakuuttunut, että minulla on ylipitkä kieli! Sehän useimmiten töröttää vähän ulkona vaikka suu muuten olisi kiinni. Tekee kuulemma minusta vähän hömpän näköisen… Niin, siis selitykseksi tuosta majavaleikistä – minä treenaan puun kaatamista hampailla jyrsien – hyökkään sen kimppuun niin että kaarna roiskuu!

Minä ja Venla (vas.), kun olin vielä pieni...

Toinen haaveri, mikä minulle on sattunut, on että minulta repesi etujalasta yläpäkiä (tai mikä se nyt onkaan – mammalla ei ole ihan hallussa tämä terminologia eikä ole löytänyt sille kirjoista nimeä) auki yhdellä metsäreissulla. En minä sitä tosin heti huomannut ja mamma kerkis lähteä vähän asioillekin, ennen kuin minä tajusin huomauttaa vammastani. Mutta sitten kun mamma tuli kotiin, niin sitten kyllä onnuin niin näyttävästi, että taas onnistuin säikäyttämään hänet. Tällä kertaa mamma soitti eläinlääkärille, mutta se kehoitti odottamaan pari päivää, jos haava lähtee itsestään paranemaan. Mamma suihkutti ja putsasi jalkaa ja pisti siihen siteen, että en niin kovasti nuolisi haavaa. Sitten kyllä olin surkeana. Kävelin kolmella jalalla siteeseen kääritty tassu edessä ojossa. Mamma vähän surkutteli, mutta mokoma nauroi myös onnetonta ilmettäni. No, mamma oli hyvä hoitaja, ja samana iltana, kun hän tuli taas asioiltaan, niin minä vastaanottamisen riemussa unohdin koko kipeän jalkani – eikä se myöskään palautunut mieleeni enää!

Terkuin, Sara

Kirjoittanut Tiina Hakala
Julkaistu: Pitkäkarvaposti 5/03