CIAO kaikille karvaisille!

Jippiii!!! Minä, Cora-Rosca-Ruskanen, olen voittanut autopahoinvointini! Puolaan saakka sitä kuolan eritystä riittikin! Onhan sitä toki kuullut neuvottavan, että matkapahoinvoinnit häviää kunhan jaksaa totutella autoiluun vähän kerrakseen. No meijän Mammalla kun ei oo omaa automobiilia niin se päätti totuttaa mua niinkus kertaheitolla kun siihen oli otollinen tilaisuus... siinä ei vaihtoehtoja jaeltu! Näin se kaikki alkoi...

Lissu, Rella-äiti ja Masi pyyhkäs yks ilta meille kylään. Sehän oli ihan mukavaaa... jäivät vielä yökyläänkin. Ja aamulla esittelin niille pikapikaa vähän kotikulmia. Rella ainakin tuntui olevan kovasti kiireinen lukiessaan niitä hajukirjeitä ja jättäessään omia merkintöjään, sillä kun oli alkamassa "pese-lattia-päivät". Ja Masilla oli täys työ merkata kaikille tiedoksiantoja, että Rella oli sitten hänen narttunsa! Hassuja nää mun frendit! Ne esitteli parkkiksella sen autonkin millä olivat tulleet... jopa kuinka tavarat oli pakattu ja missä oli mitenkin tilaa! Syykin kyllä selvis aika pian.

Lissu ja Mamma kasas kilvan tavaraa eteiseen. Ne kannettin sinne autoon, Rella ja Masi perään. Ja mut nostettiin sinne kans kun en millään tajunnut, että tulisin kuulumaan siihen "kalustoon"! Mullahan alko kuolan eritys välittömästi... Hyvä, että ehittiin parkkipaikalta ulos! Ja Masi yrjös eväät matkalla satamaan. Vitsi et oli "fatsu fiilis"! Meidän matka kohti Italiaa oli alkanut.

Laivamatka Tallinaan sujui ihan leppoisasti lepäillen niiten jalkojen juuressa. Autoon en edelleenkään suostunut vapaaehtoisesti hyppäämään, minä kuolasin ja Masi ykäili. Tie Tallinnasta Latviaan oli kaikkea muuta kuin tasainen, aurinko helotti ja oli tuhannen kuuma! Juma et mua ällötti! Ja matka sen kuin jatkui. Pysähdeltiin me sentään juomaan ja ulkoilemaan... Enkä edelleenkään halunnut kuulua kalustoon. Ja Masikin oli yrjönnyt jo vissiin kolme kertaa!

Rajanylityspaikoissa halus jotkut aivan kummallista kieltä puhuvat äijät kattoo sinne autoon. Kaikki takaikkunat kun oli tummennettu niin ettei sisälle nähnyt, niin takaluukku auki, kiitos. Mikäs siinä, emännät hyppäs ulos ja piti meitä kiinni. Jotenkin tuntui siltä, ettei ne ukot osanneet odottaa kolmen ison ja karvasen koiran seisovan heti takaluukun takana... Sen verran pikaiseen pyysivät laittaan luukun takas kiinni! Me tietysti hölmönä ihmeteltiin et mikäs niille tuli?! Ja matka sen kun jatkui. Kuolasin edelleen ja ilma oli paahtavan kuuma. Liettuassa tiet oli sentään jo paljon paremmassa kunnossa. Luultiin jo, että mitä etelämmäksi päästään sen paremmat tiet. Puola tuotti yllätyksen. Tie oli sellasta perunapeltoa ettei 50 enempää päässyt! Ja sen lisäksi mutkaa mutkan päälle ja voi luoja millasta sen maan liikennekulttuuri oli! Sen vähän mitä kotopuolessa oon joutunut autoilla, tiedän sanoa, että siellä sentään noudatetaan jotain liikennesääntöjä. Puolassa ne ohitteli mitä hirveimmissä paikoissa ja sellasella vauhdilla et alta pois! Emännät siunaili edessä siihen mallin, että meitäkin alkoi vissiin vähän jännittää. Mä ainakin unohdin keskittyä kuolaamiseen eikä Masikaan enää yrjöilly. Tai mistä sitä tietää ettei kuumalla ilmalla ollut osuutta asiaan... Kummatkin "kuivahtanut" tietysti niin ettei yhtään ylimääräistä nestettä herunnut enään! Mut niin loppui multa kuolaaminen ja Masilta ykäilyt... Olihan se sentään ehtinyt jo viisi kertaa yrjötäkin. Rellaa ei mikään hetkauttanut, mutta onhan se meitä vanhempikin. Ties vaikka ennenkin käy Italiassa...

Puolasta Saksaan, Saksasta Itävallan puolelle. Emännät halus ajella pienempiä teitä pitkin et näkis enemmän maisemia. Näkihän sitä, ne kun ajo vahingossa sellaselle pienelle kapealle ja mutkaiselle alppitielle! Autokin hyytyi siinä nousussa niin, että saatiin ylimääräinen paussi aikaiseksi! Vaan ne maisemat! Meillehän se oli nyt ihan yks ja sama mihin ja mix pysähdyttiin mut emännät ne kameroineen hääräs ja siunaili ihastuksesta. Aloin jo pikkuhiljaa hypätä ite autoon... useammasta kehoituksesta.

Italian raja ylittyi yhtä huomaamattomasti kuin edellinenkin (Saksa-Itävalta). Emännät kävi syömässä oikein aidon italialaisen pizzan ja me makoiltiin siinä jaloissa ihanan viileällä katukivetyksellä. Joku paikallinen karvapallo-uros pyyhkäs siihen lähempää tuttavuutta tekemään ja Masi olis tehnyt siitä pölyhuiskun... Me tytöt kuuluttiin ihan selvästi siis hänelle!

Ja matka edistyi. Hyppäsin jo vapaaehtoisesti autoon. Me käytiin pyörähtämässä Venetsiassa. Se oli sellanen outo kylä missä tiet oli vedestä ja siltoja joka puolella. Ja ilma oli todella paahtava! Lämpötila tais olla jotain päälle 38 ja me oltais kauheesti haluttu siihen paikalliseen tieverkostoon viilentymään! Vaan matkaa oli jatkettava. Saatoin olla jo jopa ensimmäisenä autossa... Johan tätä totuttelua olikin kulunut jo neljä vuorokautta! Vettä tähän mennessä oltiin juoda lotkutettu vissiin jotakuinkin 20 litraa. Emännät joi kilvan energiajuomia, vettä ja vishyä... litrakaupalla nekin! Liikennekulttuuri Italiassa oli katastrofaalista. Niitten tieopasteet näytti minne sattui (jos niitä joka risteyksessä edes olikaan!) ja kaikki sukkuloi autoineen miten sattui! Meillä oli täys työ pysyä pystyssä kun piti päivystää ne autojen seassa sujahtelevat fillaristitkin. (Minäpä olen tällä reissulla oppinut haukkumaan! Auton vahtiminen tuntuu luontevasti periytyneen Rella-mammalta!) Etupenkillä manailtiin ja pidettiin kirjaa U-käännöksistä!

Oli tarkoitus, että pe-la välinen yö nukuttaisiin kaikki hotellissa ennen lauantain näyttelykehää. Puihin meni sekin suunnitelma. Todettiin, ettei Italian hotelleihin ollut mitään asiaa koirien kanssa. Ei silloinkaan kun hotellia ensin kolme tuntia etsittiin (ne niin "selkeät" opasteet!) ja lopulta keskeltä teollisuusaluetta löydettäessä... keskellä yötä ja vesisateessa ukkosen säestämänä! Vaikka emännät kuinka yritti taivutella, tuplamaksunkin luvaten, ei meille suotu hotelliyöpymistä. Siispä me nukuttiin edellen autossa, emännät sentään pääsivät suihkuun ja kunnon sänkyyn nukkumaan.

Aamulla me käytiin pikaiseen hotellin takapihalla tarpeilla ja jaloittelemassa. Heh, siellä oli joku kummallinen puska josta tarttu miljoona pientä takiaispalloa turkkiin! Siinähän sitten nyppivät niitä irti! Ja kaiken lisäksi Masi työnsi siellä päänsä johonkin ja toi mukanaan kokonaisen punkkiperheen! Ettei olisi ollut tekemisen puutetta... emännillä!

Näyttely meni ihan iisisti... sitten kun sinne löydetiin. Vähän meitä kyllä väsytti kehässä... Rella ainakin ilmaisi sen hyvin näkyvästi haukottelemalla tuomarille. Ja pistihän se maatakin, kun tuomari alkoi tulla koskemaan. Selkänsäkin käänsi. Ja Masikin oli kyllä kieltämättä kuin nukkuvan rukous vaikka Rellan kanssa yritettiin reipastaa sitä kehän laidalla. Mulla sen sijaan autoilu näkyi vähän jäsenten jäykkyydellä... tai sitten mulla oli vaan niin kova pissahätä. Takaliikkeet oli meinaan kovin kapeat tuomarin mielestä! Mamma kyl meinas enemmän sitä pissahätää, mähän en voinnut ennen kehää käydä hädillä kun ei ollu kunnon nurmikkoa missään ja tiellehän ei voi pissata! Mene ja tiedä, kokemusta rikkaampia ollaan silti. Kehän laidalla riitti ihastelijoita. Moni tuli katteleen ja kyseleen meistä kun me siinä pötköteltiin korva lattiaa vasten. Rella tosin jäi ulkopuolelle tästä kaikesta kun se joutu olemaan häkitettynä peiton alla. Sen 'onnenpäivät' oli herkullisimmillaan. Rella jäi paitsi valokuvauksestakin, johon joku japanilainen koiralehden kuvaaja/toimittaja meidät Masin kanssa halus!

Matka jatkui kohti Sveitsiä... Kaikki innokkaasti autoon rynnäten heti kun luukku aukes! Minäkin! Olin usein eka joka ehti autoon! Auto teki taas stopin siinä vuoristoon nousussa. Emännät oikein säikähti ja pelästy kun konehuoneen puolelta alko nousta palanneen käryä! Me ei uskallettu sanoa eikä tehdä mitään siellä takana, tarkkailtiin vaan hiljaa tilannetta. Siellä ne emännät hermostuneena tepasteli auton ulkopuolella konepelti auki ja odotteli jotakin. Katteli ja valokuvas ne siinä sitä ihanaa maisemaa joka oli sopivasti kohdalla... jos jotain positiivista pitäis tähän keksiä! Siinä vieressä meinaan lorisi... siis KOHISI sellanen ihana vesiputous, sitä niin kirkasta ja raikkaan näköistä vuoristovettä! Aikamme odoteltuamme uskalti ne sentään sitten startatakin, kun se konehuone jäähty tarpeex. Ja matka jatkui jännityksen valtaamassa tunteessa. Ei siin sitten mitään kummallista enään ollut, paitsi että yö ja päivä alko vuorotella yllättävän usein ja pikaisesti! Ne oli kuulemma jotain tunneleita minne aina ajettiin. Pitkiä ne oli, sellasia kilometrien pituisia ja niitä tuli sitä mukaan kun edellisestä ulos pääs! Tosi outoa, ei meillä vaan täällä kotopuolessa.

Vähitellen emäntien jännittäminen auton puolesta alko helpottamaan, ja ne muisti käyttää meidätkin taas pihalla verryttelemässä. Sit taas kaikki autoon ja keula kohti majapaikkaa. Siellä mä tapasin mun tädin, Tyske v.d. Snoepersburchtin..."Tyske-Tyskelii" silleen kotosammin. Me kaikki saatiin juosta pellolla ihan villinä! Tai no Rella nyt joutui vuorottelemaan Masin kanssa näissä riennoissa... ne 'onnenpäivät' nääs. Nyt ei ollu niin kuumakaan... muutama sadepisarakin oli ropsahtanut! Sillä sitä varmaan niin riemuitsikin siellä pellolla, raikkaampi ja viileämpi ilma. Autoonkin oli paljon mukavampi mennä, kotimatka alkoi siis ihan kivoissa merkeissä. Me piipahdettiin Liechtensteinissa, oltais käyty moikkaamassa niitten ruhtinasskuntaa... mut jouduttiin tyytymään vain valokuvauksiin sen linnakkeen edessä. Siellä nimittäin oli pyhäpäivänä kaikki putiikit ja ihmisruokapaikat lappu luukulla. Saatiin me sentään juoda niitten raikasta ja niin kirkasta alppilähdevettä! Sitä lorotti sellaseen vartavasten tehtyyn "laariin"... vai mixkä sitä nyt kutsuis... mut me kaikki kolme mahduttiin siihen vierekkäin juomaan.

Jossain Itävallan ja Saksan välillä pikku-pikku-vuoristotiellä emännät joutu pulaan. Auto alko kaivata lisää menonestettä ja seuraavan huoltsikan tiirailu alkoi. Ajeltiin pikkuista ja mutkaista tietä ylös ja alas (luojan kiitos matkapahoinvoinnista oltiin päästy!) Hyvä ettei Rella-parka boxissa liukunut edestakas, sen verran korkeita ne nousut ja laskut oli! Onnex seuraava kylä ei ollut kaukana. Paitsi että... Se seurava kylä oli huitsin korkeella! Keskellä ei mitään ja tie sen kuin vain nousi ja nousi. Menoneste hupeni ja emännillä alkoi olla jo paniikki! Siellä ei näkynyt muuta kuin kumpua toisen perään eikä kylästä tietoakaan! Kait siellä jokunen lehmän kanttura ja vuohikin laidunsi mutta siihen se sitten jäikin! Paniikki alkoi olla todella aiheellinen siinä vaiheessa kun sitten viimein sellanen kirpun kokoinen tankkipaikka löytyi, oli se tietysti KIINNI! Ja seuraavakin. Onnex oltiin jo sen nousun huipulla. Kyläläisten mukaan muutaman kilometrin päästä oli korttitankkauspaikka. Helpottunein mielin lähettiin rullaamaan vapaalla alaspäin ja sitä alamäkeähän riitti. Löytyi se tankkipaikkakin ja saatiin menonestettäkin! Oli emännät taas tyytyväisiä! Matka jatkui...

Ilma pysytteli onnex kuta kuinkin siedettävien lämpötilojen merkeissä. Aurinko ei enään paahtanut niin tappavasti ja sadepisaroitakin tavattiin. Masi kyllä kävi kuumana! Sillä oli tosi tuskaisen ahdistava olo, jolla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä ilmojen kanssa. Rellan hajut oli niin superhyvät siellä boxissa et Masi yritti välillä vähän flirttiä munkin kanssa. Olis se kyllä mieluummin Rellaa heilastanut, vaikka boxin oviritilän läpi! Siellä se välillä taiteli autonkaton ja boxin välissäkin... iso rohjake! Täytyy ihan ihmetellä sitä sinnikkyyttä ja yritystä!

Meijän matka kotia kohden edistyi jo 'kuin vanhoilla konkareilla'. Paluureitti kuta kuinkin sama kuin mennessä ja paikallisen liikennekulttuurin omaksuneena edettiin jopa joutuisaan... ehkäpä hiukan liiankin...

Ei aikaakaan kun oltiin jälleen laivassa. Tällä kertaa emännät oli sitä mieltä, että jätettäis meidät suosiolla autoon lepäämään.... Autokannella kun oli vieläpä mukavan viileääkin eikä siellä saanut matkan aikana ihmiset pokkuroida. Kansimieheltä kysyivät oikein luvan ja kaiken piti olla paremmin kuin hyvin. Lissukin jo kiitteli ja huokaili helpotuksesta kun reissu oli mennyt niin hyvin... Mamma säästi huokailut varalta vielä Helsingin puolelle. Se oli kait sitä mieltä, että reissu oli mennyt liiankin hyvin... Mitä sillä nyt oli pieniä hankaluuksia sen matkaa varten hommatun, uutuuttaan huokuvan pankkikortin kanssa. Oli viisasta lykätä huokaisut kotomaan puolelle. Vielä näin matkan loppuvaiheessa kävi kumpainenkin tulenkatkuisen keskustelun laivan infopisteen kanssa. Eihän siinä purkissa kukaan tienny mistään mitään... tai ainakin jokaisella tuntui olevan aivan omat käsityksensä, koski asia sitten tämän uutukaisen pankkikortin kelpoisuutta tai sitä, saadaanko me olla matkan aikana autossa vai ei! Loppujen lopuksi me matkattiin ilmaisessa hytissä! Meidät nimittäin vaadittiin haettavaksi pois autosta jo alkumetreillä... mikä kylläkin osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi. Se niin kivan viileä autokansi meinaan muutui hyvin pian melkoisen kuumaksi paikasi oleskella kun moottorit ja koneistot puhisi voimalämpöään suoraan alapuolella! Laivan ainut paikka missä me oltais saatu oleskella, oli tuhannen täys muita (koirattomia!) matkustajia, siihen vielä Mamman pettymyksen kiukku siitä sen kortista, laivayhtiön henkilökunnan informaation epäluotettavuus ja niille ei jäänyt vaihtoehdoksi kuin yrittää lepytellä meitä suomalla ilmaiseksi hytti matkan ajaksi! Olihan se ihanaa päästä viileeseen hyttiin pötköttelemmään leveesti... Mamman mieltä se ei kyllä kovinkaan viilentänyt...

Vaan kotia päästtiin. Oli se outo tunne. Viivi sukkuloi villinä jaloissa ja eteisessä oli ahdasta kun siellä hääräs koko vastaanottokomitea! Mä en millään meinannut malttaa käydä nukkumaan kun sitä kerrottavaa oli niin mielettömästi ja pitihän ne kuulostella kotikuulumisetkin... kuinka Rambo (toinen näistä meijän killeistä) oli pudonnut ikkunasta ja ollut pari päivää piilosilla pihapuskassa ja ilmastointihormissa ja kuinka meidän mini-ihminen Noora oli alkanut kävellä paria päivää aiemmin. Sitten kun se uni tuli, tuli se totaalisesti. Aamullakin olin ihan unenpöpperössä kun Noora tuli siihen kaheksan pintaan halailemaan! Hyvänen aika, kaheksalta vielä unessa!!! Aamulenkillä ei turkki meinannu päällä pysyä ku moikkasin tutut frendit! Nekin ilahtui oikein silmin nähden. Siinä sitä aikamme hösätiin. Mutta niinkus alkuun jo totesin... ei mikään hukkareissu! Maailmaa tuli nähtyä ja matkapahoinvointi on taakse jäänyttä aikaa! Minä jopa viihdyin olla autossa! Vieläköhän sitä tulee uusia reissuja eteen...? Tassutellaan taas!

Kirjoittanut Lea Karvonen
Julkaistu: Pitkäkarvaposti 3/00