Jade, hollanninpaimenkoira

Ensi kohtaamiseni Jaden kanssa tapahtui seuraavasti. Tyttären työpaikalla makasi sikiunessa kourallinen juovikasta koirannahkaa, joka varovasti sormella siveltynä pikkuisen urahti. Oli se elävä! Kun parin viikon kuluttua tapasimme seuraavan kerran meillä keittiössä, koirannahka oli yhtä menopäätä. Sisälläolo oli jatkuvaa luistelua matoilla, jotka ihanasti liukuivat vauhdin mukana. Ja sitten se kesken riehan jo nukahtikin sylttäämäänsä mattokasaan.

Vietimme muutaman päivän pennun ja Rita-tädin (tyttäreni vanhin koira, groenendael) kanssa mökillä. Tyttönen saalisti käpyjä, keppejä, tikkuja, kaisloja ja harjoja. Se nyrkitti kahvipannun alas terassilta, riehui hiilipussin kanssa ja putoili järveen milloin laiturilta milloin kalliolta - vain muutamia tapahtumia mainitakseni. Rita oli hädissään paimennettavan kadotessa veteen huppeluksiin. Se nuoli vaavia kuivaksi sen kiitävän hetken, minkä kieli menevään kakaraan ylettyi.

Kun vaari lähti verkonnostoon ulapalle, tyttö ja täti odottivat hievahtamatta laiturilla valmiina säntäämään apuun, jos jotakin tapahtuisi - jo edesmennyt pystykorvamme Jeppe Niilonpoika ei koskaan jäänyt rannalle, vaan se lähti aina veneeseen mukaan, ja piti uljaasti kokkaa, ei koskaan perää.  


Jade aloitti maansiirtotyöt perin hennoin voimin. Kotipihassamme koiraa pienemmät kivet vaihtoivat ehtimiseen paikkaa. Vaarin tekemät klavut katosivat liiteristä pitkin pihaa ja koiratarhaa. Autotallista lähti ulos hyllyillekin pinottuja tavaroita. Takaportaille jätetyt saappaat ja lenkkarit löytyivät, jos löytyivät, porkkanapenkistä ja muoviastiat perunapellosta. Jade oli hyvin työteliäs ja ahkera lapsuudessaan - älkää vain syyttäkö meitä lapsityövoiman käytöstä!

Tavatessani Jaden kahden viikon ikäisten pentujen mamina sääli tulvahti mieleeni. Se huolehti tehokkaasti pennuistaan, mutta ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Luulin sen olevan aivan lopussa, kun se ei tunnettuun tapaansa sännännyt luoksemme ja pomppinut ympärillämme ja kohta kantanut mielileluaan käteeni saadakseen huomiota sillekin. Tapaisinko enää koskaan entistä riehakasta, hulluttelumielistä Jadea?

Tapaisin. Muutama kuukausi kului, ja siinä oli taas sama iloinen leikinhaastaja, kivenpyörittäjä, kepinkantaja. Kenties kuitenkin jotenkin naisellisempana, kypsyneempänä. Ehkä minäkin kypsyin tästä kokemuksesta, ymmärsin että Jade oli ollut totaalisen omistautunut pennuilleen eikä siksi ollut tuntenut tarvetta kiinnittää meihin huomiota. Ihailun arvoinen äiti, joka keskittyi täysin lapsiinsa hyläten entiset kaverinsa siksi aikaa, kun jälkikasvu häntä eniten tarvitsi.

Jade on raikas persoona. Sellainen, jonka kaltaisen mielellään valitsisi ihmisystäväkseenkin: vilpitön ja luotettava. Se ei mielistele eikä liehittele, vaan on iloinen ja aina valmis pikku hullutteluun.

Kirjoittanut Ritva Kukkanen
Julkaistu: Koirat, perheeni -kirjassa, SudenHenki 2006
Kirjaa voi tilata kustantamon nettikaupasta www.sudenhenki.net