Vain 5980 km:n astutusmatka

Rändi (Tervuerenhuset’s Simone of Orinda) aloitti juoksunsa odotettua aiemmin ja osutti sen samaan aikaan Rellan (Lissunmustan Azarella Antika) kanssa, joten molemmat neidot lähtivät sulhasiin Ranskanmaalle. Samalla reissulla Gitta (Lissunmustan Githa Casha) muutti Ranskaan ja Topaasi (Topaze du Hameau des Trois Fontaines) tuli vaihdokkina Suomeen. Maanantai-aamuna suuntasimme Mellun ja koirien kanssa Turkuun ja Vikingin paatilla yli. Sitten alkoi pitkän sivun ajo, Ruotsin ja Tanskan läpi Saksan autobaanoille kaasua painelemaan. Tunnettuun tapaani valittelin Saksan suuruutta ja turhuutta, pelkkä läpikulkumaa, jota riittää ja riittää, ja kaikki samaa autobaanaa. Päätimme kiepata Belgian ja Luxembourgin läpi Ranskan puolelle, tulisipa samalla vähän avartavaa matkailuakin suoritettua.

Belgiassa osuimme jo melko mäkiseen seutuun, viiniviljelmillä oli paljon autoja töissä, ihmisiä pelloilla näkyi vähemmän, mutta oli heitäkin muutamia. Naureskelimme hiihtäjistä varoitteleville liikennemerkeille, mutta kenties alue oli olympiahiihtäjien korkeanpaikan leireilyaluetta (olympiarengasmerkkejäkin nimittäin näkyi!) missä treenattiin suossa hiihtäen! Luxembourg vaikutti vauraammalta rakennusten ja yleisen siisteyden mukaan mitattuna. Sitten siirryimme Ranskan puolelle ja siis takaisin moottoriteille. 280 km maksoi 12 euroa, mutta tulihan paikallista infrastruktuurirakentamista tuettua. Ensimmäinen yö oli mennyt Ruotsia ja Tanskaa lävistettäessä vuoron perään ajaen, mutta Ranskassa piti jo pistää parkkiin ja nukkua oikeasti.

Kun heräsin aamulla ja olin tulossa paikalliselta huoltsikalta aamukahvilta (siellä oli baaritiski jolla kahvi tarjoiltiin!) kurvasi automme viereen kolme moottoripyörää. Mietin miten saan ko raggarit siirtämään pyöriään että pääsemme lähtemään, kun nämä alkoivat riisua kypäriään. Osoittautuivat tullimiehiksi! Epämääräisellä englannillaan he tiedustelivat millä asioilla liikuimme, ja selitin olevani koirien astutusmatkalla. No, ”mate” oli vieras sana eikä edes “my females and my friend’s males in South France” auttanut selvittelyyn, kunnes viimen tajusin yksinkertaistaa tarpeeksi: “Boys and girls..” johon tullimies innolla kansainvälisiä lävistysmerkkejä esitellen ”Nic-nic?!” ”Yes, nic-nic in South France” ”Fine!” Saimme luvan jatkaa matkaa koirat näytettyämme – mustaihoisen tullimiehen sisko kasvatti jotakin koiria, joten hän halusi nähdä minkä näköinen on hollandse herder. Toivottipa vielä lähtiäisiksi onnistunutta nic-nic:iä meille!

Poistuimme moottoritieltä suunnistaaksemme kohti kohdettamme ja tulimme huomaamaan, että Ranska on liikenneympyrärakentamisen luvattu maa. Reissun aikana pyörimme varmaan liki sata kilometriä erilaisissa liikenneympyröissä! Tie pieneni ja mäet jyrkkenivät. Viininviljely loppui ja tilalle tulivat laiduntavat lehmät ja lampaat. Varoittelivat parhaimmillaan 10% nousuista ja laskuista tiessä ja korkeimmillaan olimme 1290m merenpinnasta (tähän vertailutietona: Lissun kotiranta eli Rauhajärvi on 100m ja Suomen korkein huippu Halti 1328m). Keskiviikkona iltapäivästä saavuimme perille pikkukylään nimeltään Grazières Mages. Oikeaa taloa emme löytäneet ennen kuin soitimme isäntämme apuun, vaikka koko kylässä oli kymmenkunta asuintaloa, eikä yhtään kauppaa tms. Heidän talonsa oli kylän kauimmassa reunassa.

Kielivaikeudet jatkuivat, asiat saimme toimitettua mutta seurusteluun yhteiset sanat eivät juuri riittäneet. Tietenkin meikäläinen jo ajatteli, että mitäs palvelua täällä on luvassa, kun isäntä iltaruoan jälkeen kysyi: ”Liisa, do you want to have sex tonight?” mutta osoittautui tarkoittamaan koiria (enkä ollut edes pettynyt..) Sextailu kuitenkin antoi odottaa itseään vielä monen monta iltaa, epätoivokin alkoi jo uhkailla. Epätoivoon olimme vaipua myös yläkertaan nukkumaan kömpiessämme, makuuhuoneessa hengitys huurusi! Tosin vain ensimmäisenä iltana, kun sittemmin pidimme huoneen oven päivät huolella auki, jotta alakerrasta nouseva lämpö pääsi meidänkin kulmallemme. Kaksikerroksisessa metrin levyisillä kivisillä ulkoseinillä rakennetussa talossa oli tasan yksi käytössä oleva lämmityslaite; keittiön puuhella alakerrassa. Siinä sitten poltettiin kaikki mahdollinen alkaen banaaninkuorista ja patonkien käärepapereista päätyen vauvanvaippoihin ja ulkoa kerättyihin koiranpaskoihin! Mutta eipä ollut tuoreen lannan lämpöarvo kummoinen, sillä aamuisin mittasimme kätevällä nokialaisella puhelimella makuuhuoneemme lämmöksi +14 astetta. Flunssahan siinä viileydessä tarttui perheen 2½-vuotiaasta meihin kaikkiin aikuisiin! Lämpömittaria kummempiin toimiin puhelimesta ei siellä juuri ollutkaan, sillä alppikylässä ei kenttää juuri löytynyt.

Vähän ihmettelimme elämän alkukantaisuutta. Siinä talon viereisellä laitumella oli sekä hevosia että lehmiä, ja molemmat synnyttivät siinä pellolla omia aikojaan, isäntäväki (jonka kodin ikkunat avautuivat pellolle!) kävi sitten illemmalla keräämässä jälkeiset pois (menivätköhän poltettavaksi?!) eikä kukaan sen koommin näyttänyt käyvän eläinten luona muuta kuin vettä ja ruokaa viemässä.

Autoni parkattiin moneksi päiväksi yläpihalle, ja renkaat saivat erinäisen monta kastetta. Koomisinta oli katsoa, kun Saxon kävi aiemmin pihalla olleen Pachan perässä merkkaamassa renkaat, ja Rella syöksyi kähevänä paikalle, kyykistyi ja nosti koipea ja kusi automme poikien perässä! Lenkkeilimme omien ja vieraiden koirien kanssa lähistön pikkuteillä, ja kuvasin kaikki koirat, tottakai!

Emäntämme Sylviane osoittautui vakavaksi holskuharrastajaksi, ja hänellä oli todella hienot listaukset Ranskan koirista ja niitten saavutuksista, sekä melkoinen määrä koiria (valitettavasti ranskankielisessä!) pedigree-ohjelmassa. Olin Rellalle kysellyt Suomesta lähtiessäni lyhytkarvavanhemmista syntynyttä urosta Mac-Mahon des Hyènes de la Sensee. Sylviane oli käyttänyt sitä joulukuussa syntyneeseen pentueeseensa. Mutta uroksen omistaja oli astutuksen jälkeen (!!!?!) kertonut että uros sairastaa epilepsiaa, joten Sylviane ei suosittanut minua käyttämään samaa urosta, ja myönsi että ei itse ollut ollut valtaisan pahoillaan, kun ko pentueesta puolet kuoli parvoon. Sittemmin mietiskelin Arvensis Floris Harfsen-nimistä tuontiurosta (oli jo yli 9-v) mutta koska Sylviane ei tiennyt omistajaa tai sitä oliko koira enää elossa, päädyimme käyttämään Sylvianen kasvattia, Saxon du Hameau des Trois Fonatines. Floriksen kanssa sisäsiitosprosentti olisi ollut yli 9, Saxonin kanssa jäi 5,13:een.

Jännäsin miten vähän alle 2-vuotias Saxon selviytyy miesten töistä, ja syystä jännäsinkin. Monta päivää kokeiltiin, mutta tanssiksi meni. Sitten Sylvianen Loupi pääsi livahtamaan yläpihalle, ja saman tien se oli Saxonin kanssa nalkissa! Kyllä siinä vaiheessa ketutti laitella Suomeen tekstiviestejä kuulumisista, kun neljä päivää oli vuoroon yritetty Rändiä ja Pachaa ja sitten Saxonia ja Rellaa, ja lopulta väärä narttu saatiin astuttua! Sylviane suunnitteli vievänsä nartun aborttipiikille, koska sillä oli vasta 4 kk vanhat pennut eikä hän ollut suunnitellut yhdistävänsä niitä kahta koiraa.

Perheen isäntä Gilles rakastui Gittaan. Vaikka koirat eivät normaalisti saaneet tulla yläkertaan, isäntä nukututti Gitan vuoteensa vieressä, ja otti sen mukaan jokaiselle pojan tarhaan vienti- ja tuontireissulle ja siinä välillä kauppareissullekin. Isännän mielestä Gittaa ei annettaisi sijoitukseen, vaan Tina menisi kysyjälle, ja ajan kanssa ilmeni, että niin kävikin. Vaihdokkina Gitan tilalle saapuva Topaasi osoittautui olemaan jättiläinen, mutta mukava sellainen. Korkeanpaikankammoa sillä ei ole, koska se karkasi 2-metrisistä aidoista sujuvasti pellolle kirmaamaan.

Saxonin isäntä osoittautui osaamaan mainiosti englantia, joten hänen kanssaan pääsimme keskusteluissa jopa vitsailuasteelle. Totesimme, että Loupin astuttuaan Saxon voi kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Today I became a Man.” Ja kun Saxon sitten seuraavana päivänä tanssiskeli Rellan kanssa, väsähti, näytti luovuttavan ja sitten yhtäkkiä meni ja astui Rellan, tuli seuraava päiväkirjamerkintä: ”Today I became a SuperMan!” Kyllä siinä oli isäntä ja emäntä innoissaan, kun poika hoiti miesten hommat, taisivat kai vähän tuntea ylpeyttäkin, kun Pacha ei vielä ollut edistynyt Rändin kanssa tositoimiin.

Vaan samana iltana Pachakin suoritti jotakin, sai ainakin Rändin vinkumaan, mutta kun tuli aika kääntyä selässä ympäri, pääsi tuore pariskunta irti toisistaan. Ja siihen Rändin asutukset sitten jäivätkin, mutta aamupahoinvoinnit näyttävät lupaavan, että tärppäsi kuitenkin.

Maanantai-iltapäivällä ajoimme jälleen Saxonin luokse. He asuivat kaupungissa n. 50 km päässä. Matkalla onnistuimme löytämään SuperMachadon; käynti oli huoltoaseman takapihalta, eikä rakennuksessa tietenkään ollut mitään valomainoksia tai tarjouskylttejä. Marketti löytyi, kun kävimme tankkaamassa ja hämmästelimme paikallista autonpesukonetta, joka oli avoimen taivaan alla, ja pitihän sen vierestä ihan ajaa että varmistimme sen todelliseksi. Silloin osuimme huomaamaan marketin sisäänkäynnin! Tunnettuna toileteissakävijänä kysyin sitten Saxonin luona päiväkahvin poistopaikkaa, ja minut opastettiin pihan perälle. Siellä pömpelissä oli ihan aito vesivessanpytty, mutta vesi osoittautui kantovedeksi. Pytty oli istutettu suoraan kaupungin viemärilinjan päälle. Vesi puolestaan kannettiin puutarhan toisesta reunasta, jossa oli luukku maan alle johdetun joen vedelle. Isäntä varoitteli, että heitä suurimmat kalat pois kun vettä koukit, ne kun saattavat tukkia pytyn! Osui tulemaan kalatonta vettä.

Tanssiaiset pidettiin ja taas tärppäsi. Rella vähän uikutti kuten edellisenäkin päivänä, mutta kiinni olivat ja 45 min pysyivät. Naureskelimme, että onpahan Saxonilla iso, kun noin vikisyttää, vaikka tosiasiassa olen ennenkin kuullut narttujen vähän vinkuvan astutettaessa eikä siinä ole mitään epänormaalia. Kannoin Rellan autoon ja ajoimme majapaikkaamme. Siellä kävi ilmi, että Rellaan oli sattunut oikeasti, sen perästä vuoti verta ja koira ei suostunut liikkumaan lainkaan kivuiltaan. Ei muuta kuin etsimään eläinlääkäriä iltatuimaan. Matkaa oli yllättäen vain 12 km ja klinikka vaikuttava. Hintakin oli vaikuttava, mutta positiivisessa mielessä, sillä veren hyytymistä lisäävät piikit ja antibioottipiikki ja -kuuri maksoivat yhteensä vain 60 euroa. Saimmepa vielä eläinlääkärin tuttavan rouvankin puhelimen päähän; suomalaisnainen tulkkasi meille eläinlääkärin kommentit, sillä lääkäri ei luottanut meidän ymmärrykseemme puheittensa suhteen, vaikka hän puhuikin suhteellisen monisanaisesti englantia ja tuntui ymmärtävän kaikki meidän puheemme.

Tiistaina yritytimme jälleen Rändiä ja Pachaa, mutta uros ei osannut tai halunnut kyykistää polvista sitä vertaa että olisi osunut jonnekin muualle kuin anaalipuolelle, ja sinne se ei onneksi siemeniään kylvänyt. Rändi alkoi jo näytellä hampaitaan moisesta turhan tökkimisestä, eikä astutuksesta tosiaankaan tullut mitään. Illansuussa mittamme kylmästä kämpästä, kyvyttömistä uroksista ja olemattomasta keskustelutaidosta tuli täyteen, joten päädyimme kiittelemään vieraanvaraisuudesta (isäntä laittoi aina ateriat, mutta ne olivat hyviä!!) joten aamusta turhien astutusyritysten jälkeen suuntasimme Nissanin nokan lopultakin koti-Suomea kohti! Ajattelimme säästää tiemaksuissa ajamalla pikkuteitä, ja valoisan aikaan olikin mukavaa katsella mahtavia maisemia ja ihailla Grazières’ia selvästi vauraampia pikkukyliä. Tapasimme jopa kaksi kylää, jotka olivat joko erittäin moderneja tai sitten pahasti ajastaan jäljessä, sillä niissä ei ollut ainuttakaan liikenneympyrää, vaan risteyksissä ihka oikeat liikennevalot! Harmittelimme, että emme tajunneet heti Ranskaan saapuessamme ruveta vetämään kartan reunaan tukkimiehen kirjanpitoa liikenneympyröitten määrästä, sillä olisi ollut tosi mielenkiintoista tietää monessako sadassa ympyrässä ennätimme matkamme aikana pyöriä!

Ranskalaisten tapa pystyttää opasteensa risteyksiin oli uskomaton, mikään viitta ei ollut suorassa vaan vähän vinoon sihdattuna, ja ilmeisesti opasteitten virhetulkinnan vuoksi olimme ajaneet mm. Lyonin keskustan (olisipa mielenkiintoista tietää monenko miljoonan asukkaan kaupunki?!) läpi illan työstäpaluuruuhkassa. Iltayöstä liikenneympyröissä (joita ihan oikeasti oli keskimäärin kymmenen per kylä!!) pyöriminen alkoi kuitenkin tympiä, ja Mellu laukaisi reissun kehittävimmän idean: ”Onko tässä mitään järkeä ajaa liikenneympyröissä kolmeakymppiä, kun voisimme edetä moottoritiellä sataakolmeakymppiä?” Siispä suoriuduimme baanalle ja ensimmäisen kerran koskaan aloin ikävöidä Saksan puolelle pääsemistä, sillä siellä voisi käydä kahvilla juomansa puhumalla pyytäen eikä tarvitsisi viittilöidä ja saada outoja katseita osakseen. Lopulta 19,70 euroa köyhempinä löysimme itsemme Luxembourgista, jossa nafta oli Suomen hinnoissa eli yli 10 cnt halvempaa litralta kuin Ranskassa ja Saksaan eroa oli yli 20 cnt. Tankkasimme auton ja itsemme, luxembourgilaiset ovat hyvin kielitaitoista väkeä, täällä kelpasi niin ranska ja englanti kuin saksa ja hollantikin. Siis kiva pieni maa!

Luxembourgissa moottoritien levikkeellä koimme kunnon säikähdyksen, kun Topaasi hyökkäsi avautuvan takaluukun alta irralleen. Emme olleet päästäneet sitä irti, koska epäilin sen halua tulla helposti luoksemme. Eikä epäilykseni ollut turha. Grazières’ssa ei ollut koskaan liikkunut rekka-autoja (kadunpahaset ovat sellaisille kulkuneuvoille aivan liian kapeita!) joten Topaasi oli ihan järkkynä autojen melusta ja singahteli sinne ja tänne. Onneksi Rella pelasti tilanteen menemällä eteen–käskyllä Topaasin luo, minkä jälkeen me muut lähdimme juoksemaan toiseen suuntaan ja minä kutsuin Rellaa. Topaasi tuli Rellan vanavedessä ja Mellu sai pitävän otteen koiran niskakarvoista muutamalla syöksyllä. Seuraavilla kerroilla osasimme pitää varamme, ja kun Topaasi kertaalleen työnnettiin neljän käden niska-perse –otteella moitteitten kera takaisin autoon, se ei enää yrittänytkään tunkea ensinnä pihalle luukkua avattaessa. Loppuyö kului Saksan baanoilla ja iltapäivän shoppailujen jälkeen olimmekin Tanskassa, missä vierailimme kokonaiset 45 minuuttia Alicen (kennel Tervuerenhuset’s, Rändin ja Masin kasvattaja siis) luona. Rella merkkasi kodin heti omakseen, ette usko miten hävetti, kun se takapihalla tarpeillaan käytyään tuli olohuoneeseen ja kusaisi ovenpieleen! Johan oli makuuhuoneeseen suljetulle Kalifille kuonoonkäypäiset terveiset!

Yön taivalsimme Ruotsin läpi, Mellu näki sumua sielläkin missä sitä ei ollut ja Lissu torkahteli rattiin Tukholman aamuruuhkassa, mutta satamaan päästiin ja vieläpä ajoissa. Pesin Topaasin laivalla, koska ajattelin että on parempi minun kiusata sitä kuin Patrician heti uudessa kodissa, mutta eipä peseminen koiralle kovin paha juttu ollut. Kerran heti aloittajaisiksi jouduin nostamaan sen niska-perse –otteella takaisin suihkun alle, mutta sen jälkeen se seisoi kuin lypsyjakkara ja antoi suosiolla kääntää toisenkin kyljen. Sittemmin Topaasi halusi nukkua kanssani sängyssä jatkuvalla kosketusetäisyydellä, ja viimeistään sillä se valtasi kunnon kulmauksen sydämestäni. Myös Rändi yritti vallata paikaa sängyssä (Rella keskittyi asettelemaan peräpäätään tyynylle viereisessä vuoteessa) ja se tunki päätään kanssani samalle tyynylle. Havahduin korvani juuresta kuuluvaan outoon korinaan, kun koira nukkui pääni takana niska luonnottoman kenossa, kun ei muuten mukaan sopinut. Sisuunnuin, kiskaisin tyynyn Rändiltä kokonaan pois ja mykräsin sen oman pääni alle: Mutta koston sain itsekkyydestä, ei siis pitäisi ahnehtia tyynyä koiralta. Herätessäni niskani oli kipeänä liian korkealla päänalusella uneksimisesta!

Topaasi jäi Perniöön Patricialle, joka ymmärrettävästi ensin järkyttyi koiran koosta (junnu kun on vielä kapea ja juoksun tulon kunniaksi karvatonkin) ja eihän Topaasikaan ensimmäisenä päivänä taas uusien ihmisten keskellä oloaan kotoisaksi tuntenut. Minä jo elättelin toiveita, että Patricia soittaisi ja haluaisi perua koiran sijoitukseen ottamisen, mutta muutaman päivän päästä Topaasi oli rakastavalla lunteellaan vallannut heidänkin sydämensä. Perjantaiaamuna kuudelta olin kotona (kun olimme lähteneet tiistai-iltana kuudelta Suomen aikaa ajamaan Ranskasta eikä siinä auto montaakaan tuntia koko matkan aikana seisahduksissa ollut, niin vuoron perään raadoimme ratissa.) Kotona, ah, kolme yötä vajavaisesti autossa torkkuneena eli siis erinomaisen väsyneenä!! Mutta reissu on heitetty ja nyt odotellaan tuloksia!

Koska tämä Pitkäkarva ilmestyy vasta kesäkuussa ja juttu on huhtikuulta, tiedämme jo lopputuloksen: Rändi jäi tyhjäksi ja Rellalla jäi henkiin 2+3 pentua.

Kirjoittanut Liisa Kukkanen
Julkaistu: Pitkäkarva 3/03