Yazziposti joulukuu'02-tammikuu'03

Heips taas täältä Siilitieltä ja oikein riemukasta Uutta Vuotta 2003! Tällä kertaa Mamma aloitti "muistelmieni" kirjaamisen jo hyvissä ajoin... sillä kun on edelleen niin hyvin luppoaikaa ton kipsijalan takia. Vielä pari viikkoa se köpöttelee tuo paksu ja painava mötikkä kintussaan ja pääsee jo kutakuinkin reippaasti eteenpäin. Uloskin on vienyt mut pari kertaa, joskin vain ihan tohon lähelle kentän laidalle. Se virittää mun remmin vyötärönsä ympärille jotta voi rauhassa keskittyä keppien liikutteluun. Vaikka mä oon vielä ihan vauva ja nuoruuden riemua täynnä, niin osaan ulkoiluttaa sitä tosi maltillisesti kiskomatta sitä nurin, vaikkakin se kepittelee aika tuskallisen hitaasti! Ilmat vaan ei ole oikein suosineet näitä ulkoiluja, sillä jopa meillä täällä Helsingissä on ollu todella jäätävän kylmää... pakkasta niin ettei meinaa mittarin asteikko riittää. Jos mulla on kiire ulos, niin yhtä kiire on tulla takas kotiin. Tassut paleltuu niin hiton nopeesti, ettei pitkiä lenkkejä tarvii haaveillakaan. Mutta eiköhän noi ilmat vielä "normalisoidu"?

Joulu, mun eka sellainen, oli ja meni. Mamma oli aika pettynyt kun ei saanut muistelmiini mitään hauskaa tai dramaattista. Se luki mulle Roscan muistokirjasta (Lissun tekemästä aivan upeasta painoksesta!) mitä kaikkea mun edeltäjäni olikaan keksinyt, toivoi kait mun ottavan opikseni tai jotain? Ainakin se liikuttuneena naureskeli niille rakkaille muistoille ja katto mua kuin antaen viiden pisteen vihjeen. Se kohta varsinkin, missä Rosca tutustui tuohon puuhun mallia joulukuusi ja ennen kaikkea sen koristeisiin, tuntui olevan muistoista kauneimpia. Mä olin hiukka ihmeissäni, sillä musta ne kuulosti kylläkin enemmän rangaistavilta tihutöiltä kuin hauskoilta jutuilta. Mamma valitteli mun olevan liian pikkuvanha kun en koskenutkaan koko kuuseen, saati sitten sen oksilla roikkuviin juttuihin. Ja miks´ ihmeessä olisinkaan, kiellettyä se olis ollut kuitenkin?! Mutta kilttinä ja kuuliaisena pentuna söin (sitten kuitenkin) yhden lasinpalasin päällystetyn pallon ja Mamma tuntui jopa riemastuvan tästä "tihutyöstä"! Siinä minä varovasti häntääni naputtelin lattiaa vasten ja tutkailin tulevaa reaktiota seuraavana aamuna. Kyllä siinä tosiaan kävi niin, että Mamma melkein kaulaani kapsahti "kiitämään" siitä pienen pienestä silppukasasta, joka pallosta jäi! Ehkä mun ei tarvii kaikkea ymmärtää...

Keittiöpartiointi oli enemmän mun lajia, ihan selvästi. Ne ruokien tuoksut sai mut melkein sekaisin ja Mamma oli kompastua muhun yhden jos toisenkin kerran. Varsinkin, kun se valtava lihakimpale tuotiin keittiöön! Mä en millään voinnut kadottaa sitä näköpiiristäni! Stressi siinä meinas tulla kun mua ketutti niitten kissojenkin parveilu sen kimpaleen lähellä! Yleensä Mamma hermostuu siihen "Kissat hittoon siitä"- ajojahdistani, mutta nyt se vaan hymyillen katteli mun vahtaamistani. Naureskelikin jopa! Ehkä mun ei tarvii kaikkea ymmärtääkään...

Uunista alkoi illan mittaan leijua ihan sietämättömän ihanat tuoksut. Mamman ihmeellinen hymyileminen mulle, ajojahdeistani huolimatta, aiheutti mulle pientä huolta. Niinpä olin päättänyt partioida enemmän Mammaa kuin keittiötä. Siinä me sohvalla pötköteltiin ja tuoksut vaan voimistui. Mamma puhui jostain "aromien sinffoniasta" ja joulun kunniaksi munkin maha "huusi Hoosiannaa". Musikaalisuudesta viis, nälkää mun maha murisi! Mutta kyllä hyvää kannattaa odottaa! Mamma se laittoi meille kaikille ihan hirmusen maukkaat ateriat heti kun se kimpale oli valmis, oikein gourmé-ateriat! Viivi hotki niin, että sillä tais mennä ruoka nenäontelon puolelle... niin kauheesti alkoi niiskuttamaan. En minäkään ruokaani pelkästään ihastelemaan jäänyt, hotkimisen puolelle kaatui munkin ruokatavat. Ja tais siinä nieleskeleminen unohtua kun yht´äkkiä olikin suu niin täynnä evästä ettei auttanut kun ykästä satsi lattialle ja aloittaa alusta! Mut Mammaa se ei vaivannut yhtään, jatkoi hymyilyään ja mutisi jotain tyyliin "Ehkäpä me kuitenkin jotain saadaan muistelmiin ylös". Ehkä mun ei todellakaan tartte kaikkea ymmärtää...

Tuli aika jakaa naruin solmitut paketit. Tytöt ne kilvan jako kääreet ja siitä kuhinasta oli parempi pysyä loitommalla! Kyynerpäästä meinas tulla, jos uskalsi lähempää katella. Meille ei nyt tullutkaan sitä punanuttuista ukkoa, josta oli maininta Roscan muistelmissa. En kai mä liian pikkuvanha ole?! Ehkä sitte ens jouluna?

Viivi sai tytöiltä oman pikku paketin ja kun sieltä löytyi puruluu, tuli mulle huoli! Moneen kertaan kävin kattomassa, josko mullekin olis jotain, mutta ei. Lähin jo ite ettimään niitten pakettien joukosta mun omaa, mutta jo siitäkin nousi kauhee huuto ja mut nostettiin pois paketien päältä! Löytyihän se munkin luu sieltä vihdoin! Vein sen oitis häkkiini ja uppouduin innolla järsimiseen. Ehkä en sittenkään olekaan liian pikkuvanha... ? Tykkäsinhän saamastani karvanallestanikin!

Mä olin täytänyt 5 kk just ennen vuoden vaihdetta. Mammaa jännitti miten sen ottaisin vastaan. Se olis mielellään ite pissattanut mut ulkona, jotta olis nähnyt miten se hirvee räiskintä vaikuttais muhun. Mutta pakkasta oli ihan liikaa jotta olis päässyt ulos mun kanssa. Kipsijalan varpaille ei meinaan löytynyt mitään niin "isoa" ja lämmintä suojaa jotta olis pääsyt ulkoilemaan ilman paleltumisen vaaraa. Niinpä joutu kattomaan ikkunasta ku Papan kanssa lähettiin. Kyllä se vaan niin oli, että pelotti! Pelotti ihan kauheesti kun sellasia räiskyviä ja paukkuvia juttuja viuhahti taivaalle ujellus perässään tai loimusi kipinöivinä patsaina maassa! Parvekkeellakaan en viihtynyt, joten Mamma sai sillä kertaa kessutella siellä ihan ilman seuraani. Sisällä mä nukuin mieluummin eteisessä missä ei näkynyt ulos ollenkaan, mutta kyllä Mamman seura sohvalla riitti sietämään niitä ujeltavia ja paukkuvia hirveyksiä... ku laitto silmät kiinni. Onneksi en sentään muistellut niitä enää seuraava päivänä.
Mä olen siis nyt 5 kk. Vauvakarva on lähtenyt kaikki, paitsi korvatupsuistani! Mamma sanoo, että muistutan niistä enemmän harjakoiraa tai pumia kuin holskua! Mutta ne sentään ihastuttaa kaikkia. Hännän päähän tuli mulle maalipensseliä muistuttava epämääräinen tupsu ja sitä on kiva jahdata! Kroppakin on saanut kokoa ja muotoa. Paitsi, että Mamman mielestä mun takajalat on kuin rumalla rusakolla! Ne kun jää usein ihan pihtiin seisoessani ja varsinkin kun nousen seisomaan esim. ovea vasten.  

Hampaat tippui kukin vuorollaan. Mä ehdin jo luulla haavoittaneeni joululahjanalleanikin kun sitä innoissani riepottelin. Se punoitti verta niskasta ja selästä enkä voinnut leikkiä sillä pariin päivään! Hammas mun suustani oli irronnut kesken riennon ja se sitten värjäs nallukan, joten pahin tunnontuska haihtui pian. Onneksi mulla oli Pupu sen tilalle, mun uskollinen Pieni Sininen Pupuni. Mamma yritti välillä ettiäkin niitä mun irronneita hampaita, kun ne ropisivat Nallea ravistaessani, mutta ei niitä löytänyt kuin pölynimuri.

Näin on jälleen aika kulunut. Mammaa harmittaa kyllä toi sen jalka kun sotki jotain sen suunnitelmia viedä mut tuomareille näytille. Vaan ehtiihän noita... kuulema. Jäämme siis odottelemaan kintun parantumista ja nautiskellaan vielä hetki sohvashampionin virassa! Harjoitellaan Mamman kanssa sitä "NENÄ"-temppua, missä mä käskyn saatuani tökkään hellästi Mamman nenää.

Heh, tosta tulikin mieleen, että Pappa kokeili kans ja vähän huonommasti kävi! Joko sillä on liian iso naama tai sit niin eri mallinen ku Mammalla, mut hyvä ettei siltä etuhammas irronnu kun mun tökkäsy olikin hieman "äijämäinen"! Että jätti sit suosiolla noi "NENÄ"jutut mun ja Mamman välisix.

Hyvää alkanutta vuotta ja sietokykyä näihin pakkasiin!

Yazzi-Jassukka-Karvonen (mamman vauva)


Kirjoittanut Lea Karvonen
Julkaistu: Pitkäkarva 1/03